Meillä oli kesäkuussa ilo saada vieraaksemme ja malliksemme aivan erityinen nainen, ihana Emilia. Hän lähetti meille hakemuksensa keväällä ja meille oli heti selvää, että kutsuisimme hänet toteuttamaan haaveensa saada viettää päivä mallina.
Kun tapasimme, hänen lämmin positiivisuutensa ja iloinen asenteensa teki meihin suuren vaikutuksen. Kuvauspäivän jälkeen jäi vähän haikea olo, tuntui kuin lamppu olisi sammutettu tai aurinko mennyt pilveen, kun Emilia lähti. Hän jätti kuitenkin jälkeensä tärkeän muistutuksen siitä, että elämästä nauttiminen ja unelmien toteuttaminen on vain omasta asenteesta kiinni.
Emilia itse kertoo, kuinka hän päätti alkaa toteuttaa unelmiaan ja miten tuo päätös toi hänet Miss Windy Shopin kuvauksiin:
"Unelmista pitää tehdä totta, elää päivä vain ja hetki kerrallaan ja elää se täysin sydämin. Kovin, kovin surullista on, että useinkaan niin ei tehdä. Ei siksi, etteikö osattaisi, vaan ennemminkin siksi, että ei tajuta pysähtyä ja nähdä ympärillä sitä kaikkea kaunista ja hyvää ja onnellista, mikä arjen kiireiden keskellä helposti muuttuu niin itsestäänselvyydeksi, ettei sitä tunnista arjen pieniksi helmiksi. Siksi rohkeasti esittelen itseni, oman epätäydellisen vartaloni ja harvinaisen tavallisen tarinani.
Olen 38-vuotias kolmen lapsen äiti, sairaslomalla oleva tutkijateologi Satakunnasta, ikilapsi jonka sydän sykähtää joka kerta, kun joku mainitsee Tuhkimon lasikengän tai näyttää kauniin mekon kuvan.
Olen aina ollut hametyttö. Yläasteaikoina kuljin kouluni 500 oppilaasta ainoana mekossa, kesät talvet. Mummini ompeli minulle 50-luvun tyyliin villakankaisia hameita, joissa oli tarpeeksi tilaa pitsialushameille ja villahousuille talvipakkasillakin. Myöhemmin mekkoja on ollut jos jonkinlaista, mutta rakkaus on ja pysyy, mekko sen olla pitää.
Minun harvinaisen kaunis tarinani alkaa kuitenkin sairaalasta. (Harvinaissairaana se ei ole kovin erikoista.) Kuuntelin, miten lääkärit pohtivat, onko verisen yskäni syynä keuhkoveritulppa vai revennyt aortta. Samana päivänä olin myös kuullut silmälääkäriltä, etteivät silmäni kestäisi enää koskaan unelmieni työtä tutkijana. Minun unelmani, minun elämäni ja minun tulevaisuuteni romahtivat noiden muutamien sanojen painosta ja tuntui kuin elämäni olisi murskattu pieniksi palasiksi.
Kun pääsin kotiin, päätin että nyt toteutan elämäni kaikki toteutettavissa olevat unelmat.
Elämä on kovin lyhyt. Päätin, että vaikka ne palikat, jotka minulle on annettu elämääni varten ja jotka nyt lojuivat ympäriinsä pirstaleina, olivat vähän eriparia keskenään, vajavaisia sieltä ja rikkinäisiä täältä, rakentaisin niistä niin kauniin ja onnellisen elämän kuin osaisin. Minun harvinaisen kauniin elämäni. Sen ainoan.
Vietän hiljaista kotielämää. Harvinainen perinnöllinen sidekudossairaus, Ehlers-Danlosin syndrooma, krooninen väsymysoireyhtymä ja myasthenia gravis pitävät huolen, että jaksan harvoin käydä kodin ulkopuolella. Niinpä päätin, että miksi säästäisin kaikkein kauneimpia vaatteitani kaapin pohjalla niihin kahteen kertaan vuodessa, jolloin kävisin jossakin. Minähän pukeutuisin juuri niin kauniisti kuin vain mukavasti on mahdollista, ihan kotona vain, ihan vaikka makaisin sängyssäkin. Muistin nähneeni ystävälläni täydellisen mekon, sellaisen, jossa oli perhosia ja leveä helma ja ihastuttavan yltiöpäinen tyllialushame. Olin sivuuttanut mekkoasian mahdottomana, koska tarpeeksi suuria kokojahan ei koskaan ikinä milloinkaan vain yksinkertaisesti ole olemassa mistään niin ihanasta. Onneksi selvitin Miss Windy Shopin nettiosoitteen, sillä kyllä vain, löytyi kokoja ja malleja, ylenpalttisesti. Niinpä tilasin ikioman perhosunelmani, joka kuvastaa täydellisesti asennettani: joka päivä on perhospäivä.
Seuraava toimenpiteeni unelmantoteutustehtaallani oli alkaa tehdä koruja. Idea Varalusikka-koruista syntyi eräänä pimeänä talvi-iltana, jolloin lusikoita näytti elämässäni olevan enää kovin rajallinen määrä ja ajatus jostakin kauniista tuntui hyvältä. Niin sai alkunsa Varalusikka, pikkuruinen korupuoti, jonka korujen viesti perustuu harvinaissairaille tuttuun lusikkateoriaan. Voimavarat lasketaan lusikoissa, ja kun niitä on todella rajallinen määrä käytössä, niiden käyttäminen pitää tehdä harkiten ja asiat tärkeysjärjestykseen laittaen. Ja siltikin lusikoita on aina liian vähän ja pieni varalusikka olisi tarpeen. Lusikkateoria sopii jokaisen ihmisen elämään: on hyvä silloin tällöin pysähtyä ja kuunnella hetki itseään. Mitä tahdon elämältäni, missä olen ja jaksanko minä. Miten käytän ne lusikat, voimavarani ja elämäni, jotka minulla on tässä näin, tänään ja nyt ja huomenna? Tahdoin, että Varalusikka-koruissa välittyisi ajatus, että juuri sinä olet kaunis, olet tärkeä ja ennen kaikkea, olet rohkea. Jaksa vielä hetki. Sellaisen korun tahdoin itsekin, niinpä aloin suunnitella niitä myös muille.
Tilasin Miss Windy Shopista toisenkin mekon, mielessäni kesä ja eväsretki lasten kanssa: juustokakkua ja kahvia ja huopa ja ranta ja ballerinat ja tyllialushame ja sinivalkoinen kesämekko. Makasin silloin tippaletkuissa ja ajatus kesäretkimekosta oli kertakaikkisen ilahduttava. Koska tippaletkujen jatkeena ei ole ihan kovin mukavaa ja aika käy pitkäksi, lueskelin Miss Windy Shopin blogia aikani kuluksi ja silmiini osui juttu kuvauspäivistä. Luin sen ja tuijotin pitkän aikaa jutun lopussa olevaa huoletonta lausahdusta, mallihaku on aina päällä.
En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että minulla, ihan tavallisen näköisellä naisella, pyöreällä ja nelikymppistään lähestyvällä, olisi mitään mahdollisuutta päästä malliksi mihinkään. Olin kyllä monesti ajatellut, miten mukavaa olisi päästä kokeilemaan, miten erityisen ihanaa olisi olla noin kauniiden mekkojen mallina, miten onnekkaita olivatkaan he, jotka kuviin olivat hymyilemään päässeet. Samalla aivoissani pyöri filminauhan lailla kaikki ne kerrat, jolloin pientä minä-tyttöstä oli kiusattu, hame vedetty korviin tai nilkkoihin pikkuisena alaluokkalaisena, kun isompien tyttöjen mielestä hame oli tosi naurettava asia, ja miten sinnikkäästi minä silti hameissani kuljin, kaikki ne kerrat jolloin minun pehmeää olemustani, sidekudossairaudesta johtuvaa pyöreyttäni, oli ilkuttu ja nimitelty lihavaksi, läskiksi, ompuksi. Naurahdin ja ajattelin, että no. Unelmistahan piti tehdä totta, eikö? Ainakin yrittää, vaikkei sitten onnistaisi. Niinpä kirjoitin siinä niin, vaaleanpunaisten ruusulakanoiden välissä, tippaletku kyynärvarressa, yhdellä kädellä hakemuksen Miss Windy Shopin malliksi. Ja kun tippaletkuista pääsin irti, mieheni otti kuvan minusta, perhosmekostani, kävelykepistäni ja hymystäni ja ennen kuin ehdin ollenkaan kauhistua hetken mielijohdettani ja ottaa satakuntalaisen vaatimattomuuden esiin, lähetin kiireesti hakemuksen.
Ja mitä tapahtui sitten? En ollut uskoa silmiäni, en kerta kaikkiaan, kun seuraavana päivänä Miss Windy Shopilta näkyi vastaus sähköpostissani ja kaikenlisäksi mukava sellainen, ei sellaista kohteliasta hylkyä, joita olin tottunut saamaan niin useimpiin apurahahakemuksiini kuin kelahakemuksiinkin, vaan lämmin kutsu malliksi. Minä!? Voimani eivät riitä ilohypähdyksiin, mutta sisälläni pyrähtelivät iloperhoset.
Mieheni lupasi, että hän järjestäisi minut kuvauspaikalle monen, monen tunnin ajomatkan päähän tavalla tai toisella, jotta voisin toteuttaa tämänkin unelman.
Valmistauduin kuvauksiin ostamalla elämäni ensimmäiset korkokengät ja tunsin itseni prinsessaksi. Perheeni lähti mukaan kuvausmatkalle, josta teimme kesäretken. (Juustokakkua ei mukana ollut, mutta kirsikoita oli ja muita pieniä kesän herkkuja, joilla takapenkin valloittajat viihtyivät kuuden ja puolen tunnin ajomatkan.) Vain ihan pari ihmistä tiesi kuvauksista etukäteen, koko asia tuntui niin epätodelliselta unelta. Minulta kysyttiin, jännittääkö, mutta ei oikeastaan sitäkään, koko asia tuntui niin uskomattomalta. Mutta niin vain saapui kuvauspäivän aamu, perheeni jätti minut, ja pyörätuolini ja happirikastimeni ja kävelykeppini ja korkokenkäni Miss Windy Shopin oven eteen ja lähti viettämään kesäpäivää, minä astuin toteuttamaan unelmaani.
Kuvauspäivä oli ikimuistoinen, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Ajatelkaa nyt, vietän suurimman osan aikaani omassa kodissani, makuuhuoneessa, vuoteessani ja etsin kauniita asioita tapetista, puiden varjoista seinillä, sateen äänistä. Ja nyt istuin kahvikupin kanssa jutustelemassa lämpimien ihmisten kanssa kuvauksista, glamoursuunnitelmista, mekoista, sateen mahdollisuudesta ja meikeistä. Meikeistä! Hyvänen aika, minä en edes tiedä kaikkien asioiden nimiä, joiden avulla kasvoilleni piirtyi kuvausmeikki huolellisesti ja varmasti. Minun meikkini kun normaalisti käsittää meikkivoiteen, ripsivärin ja huulikiillon. Näin ja kuulin valotuksesta, meikeistä, lavastuksesta ja monesta muusta asioita, joita en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan mallikuvauksiin liittyvän. Pääsin kurkistamaan ihan omanlaiseensa maailmaan. Miss Windy Shopin väki oli ystävällisesti jopa huolehtinut kuvauksiin seurakseni kokeneen mallinsa Kirsikan, jotten olisi yksin.
Kuvasimme kesätunnelmia kuunari Elinalla. Sateinen päivä ymmärsi tauottaa pilvensä ja tarjoilla meille aurinkoa, jotta saimme kannella kuvattua mekkojen ja hiusten leikkiä tuulessa. Siinä kannella veden kimmellystä katsellessa, korkokengissä ja kukkamekossa, tuulen pörröttäessä hiuksia ja kameran räpsyessä tuntui upealta. Kesä, mekko, unelma, elämä. Juuri nyt, tässä.
Ylellisen ruokatauon jälkeen kuvailimme vielä studiolla ja sain vaihdella mekkoja, kokeilla toivomiani ja todeta, että toiset mekot ovat minulle täydellisempiä kuin toiset ja juuri niin sen pitääkin mennä. Toisen täydellinen ei välttämättä sitä toiselle ole, koska olemme erilaisia, toiveinemme, unelminemme, kurveinemme.
Kuljen usein pyörätuolissa ja minua kovasti huvittaa, miten ihmiset hätkähtävät nähdessään säteilevän hymyn, pinkin tyllialushameen, perhosmekon ja koruja jollakulla, joka istuu pyörätuolissa. Tahdon osoittaa ihmisille, että joka ikisellä, harvinaista kroonista sairauttakin sairastavilla, on oikeus elää juuri niin täyttä elämää kuin… no, uskaltaa, tahtoo.
Kipujen, surun, uupumuksen, taisteluiden vastapainoksi ja niiden rinnalla voi saada myös jotakin ihanaa, kaunista ja onnellista. Vaikka koruja ja tyllimekkoja. Siihen tarvitaan vain ripaus iloa ja uskallusta. Arjen huolien ja kiireen keskellä kun malttaa hetkeksi pysähtyä, vaikkapa kahvikupillisen verran ja katsella ympärilleen ja miettiä, että onpa oikeastaan ihan mukava asia, että olen juuri tänään elossa. Sellaisella hetkellä tajuaa: jokainen päivä voi olla perhospäivä."
Kiitos Emilia, kun saimme toteuttaa haaveesi! Meille oli ilo saada viettää päivä kanssasi.
Tutustu Varalusikkaan
Tästä pääset Varalusikan verkkokauppaan. Kuvissa Japanese Floral On Blue Hepburn -mekon kanssa Emilialla on kaulassaan Varalusikka-koru nimeltä Lähde.
Malliksi?
Emilian tavoin sinäkin voit päästä Miss Windy Shopin malliksi! Meillä on aina uusien mallien haku päällä, joten jos sinusta tuntuu, että valovoimaa ja positiivista asennetta löytyy, lähetä kuvallinen hakemus osoitteeseen hello@misswindyshop.com. Lisää mukaan mielellään yksi lähi- ja yksi kokovartalokuva. Odotamme innolla hakemustasi!
Olipa aivan ihana juttu, Emilia ! Kirjoitat niin hyvin! Kaikkea hyvää päiviisi. Terveisin meniere tautia sairastava kellomekko-mummi.
Jätä kommentti